perjantai 25. heinäkuuta 2014

Pois saarelta nimeltä Tallinna

Olen monesti tullut toteamaan, että lyhyt lomareissu voi olla paljon paremmin päätä tyhjentävä ja kaikesta arjesta irrottavampi kuin mikään pitkä kiertue, jolla ehtii jo tulla koti-ikävä.

Tämä päti Mission Munamägi -matkallakin, jolla olimme tenavien kanssa siis kaksi yötä. Reissu toteutti tiiviissä paketissa kaksi tavoitetta: käydä Munamäellä ja nähdä edes jonkun verran enemmän Etelä-Viroa. Mehän olemme Viron-vuosiemme aikana jumittaneet lähes nolosti suunnilleen koko ajan Tallinnassa.

Nyt seuraa painava muistutus kaikille Virossa lomaileville:

Tallinna on saari, jonka ulkopuolella on aivan toisenlainen Viro.

Reilusti Tallinnan ulkopuolella käyminen muistuttaa minua muun muassa siitä, että Viron luonnosta ja maisemista ei pidä tehdä mitään johtopäätöksiä Tallinnan ja sen ympäristön perusteella. Jos ajaa pelkästään Tallinna - Tartto-väliä tai liikkuu enimmäkseen Harjumaan maakunnassa, jossa Tallinna sijaitsee, näkee vain pääkaupungin lähikuntien teollisuusalueita, tylsää tietä sekä hoitamattomia peltoja ja metsiä.

Kun jaksaa polkaista etelään asti, kohtaa kumpuilevan, mäkisen maaston, viljavia peltoja, Etelä-Eurooppaa henkiviä jalopuurivistöjä, pieniä kyliä, pieteetillä hoidettuja talojen pihoja sekä määrättömästi kartanoita ja pieniä museoita. Minä huomaan, että Tallinnassa olen kotona, mutta Etelä-Virossa olo on kuin ulkomailla. Mikä on kyllä vähän hassua, sillä etelävirolaiset maisemat muistuttavat paljon enemmän lapsuuteni maisemia kuin tämä pohjoisvirolainen pannukakku-vesakko.

Etelä-Viro on omanlaisensa.
Võron kieli on näyte tanakasta henkisestä kulttuurista.
On se viroa, tavallaan, mutta en kyllä tajua paljon mitään!  


Viron pienuus tekee näppäräksi sen, että näihin Tallinnasta katsoen aivan toisenlaisiin maisemiin pääsee jo parissa tunnissa. Ja kuten totesin, kahden yön matkalla tuntee jo nähneensä aika paljon.

Mutta yksi on sama joka puolella Viroa.

Voit ajella missä tahansa pikkutiellä keskellä mitä-lie puskaa, on aivan varmaa, että jossakin kohtaa vastaan tulee atleettinen kilpapyöräilijä trikoissaan tai jopa kokonainen joukko muna-asentoisia fillaristeja. Virolainen kilpapyöräilykulttuuri jaksaa aina hämmästyttää (Rein Taaramäe polkee parhaillaan Ranskaa ympäri).

torstai 24. heinäkuuta 2014

Mission Munamägi: Kotimatkalla kirkossa

Tallinnasta etelään ajelin normaalin tylsästi kakkostietä (E263) pitkin, mutta takaisin päin piti ilman muuta toista reittiä. 

Hyvä väylä Otepään suunnasta takaisin etelään vie Viljandin, Türin ja Raplan kautta. Reitti on huomattavasti mukavampi ja vaihtelevampi kuin susitylsä kakkostie, jossa liikenne nykii ja koko ajan saa huristella henkensä kaupalla syöksähteleviä ohittajia peläten. Rakkaat virolaiset - voisitteko opetella pitämään autoillessa turvaväliä?! 

Torstaipäivä on kaiketi ollut tämän kesän kuumin, joten matkanteko on ollut varsin hikistä, vaikka auton ilmastointi toimiikiin. Siksi aika monta taukoa piti pitää, ennen kuin kotiin päästiin. 

Noin puoli tuntia ennen Viljandia tuli vastaan hauska maisema, jossa tien toisella puolen oli järvi ja oikealla puolella oli komea kirkko. 

Järven rannalla istuivat puiset hahmot, jotka olivat pukeutuneet Mulgimaan kansallispukuihin. Mulgimaa ei ole virallisesti mikään nykyinen maakunta, vaan kulttuurihistoriallinen alue, joka koostuu viidestä vanhasta kihlakunnasta. 



Kirkko oli sopivasti hollilla ja sen kiviseinien sisälle pakeneminen tuntui mukavan vilvoittavalta ajatukselta, joten menimme kurkistamaan. Kyseessä oli Tarvastun kirkko, ja se kuuluu Viron tiekirkkoihin, joten opaskin oli paikalla. 

Opas, mukava mies nimeltä Ants, kaappasi meidät heti haltuumme ja alkoi kättelyn jälkeen tulisieluisesti kertoa kirkosta. Kirkossa pisti silmään suuri, lattialla seisova taottu kukko. Kukkohahmoa en muista aiemmin missään kirkossa nähneeni. Sanoin asiasta Antsille, joka heti tiesi kertoa, että erityisesti Etelä-Viron kirkoissa kukkoja on paljon. Kukko tietysti viittaa Raamatun pääsiäisen ajan tekstiin, jossa Jeesus sanoo Pietarille, että "tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät." Unohdin harmikseni kuvata kukon, ja Antsillekin kurvasi kirkon pihaan bussilastillinen turisteja, joten juttu jäi meiltä hieman kesken. 





Hauska oli nähdä kirkon takaseinällä kaksi suurta puu-uunia. Siinä sitä on suntio saanut lämmitellä aamusta asti ennen kirkonmenojen alkua. 

Kuten kuta kuinkin kaikki Viron kirkot, myös Tarvastun kirkko on kaikenlaista remonttia vailla. Nurkat vähän repsottavat sieltä täältä. Ja se myös kerrotaan aika suoraan. Kirkkosalissa oli kolehtiuurna, jossa kerrotaan, että ikkunoiden pellit pitäisi vaihtaa. Työtä varten saatu tarjous on reilu 2 000 euroa ja muutama satanen on koossa. Kukahan lähtisi mesenaatiksi? Lasten uurnaan pudottamista muutamasta kolikosta on vain pieni lisä remonttikassaan. 

Mission Munamägi: Tavoite saavutettu!



Pitkäksi venähti helteinen päivä, mutta onnistui. Olemme nyt lasten kanssa huiputtaneet Baltian korkeimman kohdan, Suuren Munamäen, korkeus 317 metriä.

Mitään eräjormataitoja tai kiipeilykokemusta homma ei vaadi. Auto parkkiin, jonkin verran porraskävelyä näkötornin juurelle ja hissillä ylös torniin. 

En ole korkeiden paikkojen ylin ystävä, joten näköalahissi ja tornin huipulla oleminen aiheuttivat vatsanväänteitä, heikkoja sääriä ja sisäistä kiljuntaa. Koetin leikkiä rauhallista, koska ei lasten tarvitse minun pelkojani oppia. Aika hyvin taisin onnistua teeskentelyssäni. 

Tornin juurella vuorenvalloitusjäätelöä syödessämme jokin olio puri tytärtä sormeen niin, että parku oli kauhea ja sormi alkoi turvota vauhdilla. Onneksi oli kyypakkaus mukana (en lähde enää lasten kanssa mihinkään ilman kunnollista ea-laukkua) ja saatiin pikainen hoito asiaan. 

Huh, mikä päivä. 

Mission Munamägi: Maissipellot

Häh, tätä en kyllä osannut odottaa. Etelä-Virossa näyttää olevan jonkin verran maissiviljelystä. Vai näkevätkö silmäni oikein? 


keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Mission Munamägi: Taevaskoja

Kun nyt nurkilla ollaan, päätinkin tehdä mutkan klassiseen virolaiseen luontomatkakohteeseen. Taevaskoja on Põlvassa sijaitseva Ahja-joen mutka, jossa joki on kaivautunut hienosti kaunisväriseen hiekkamaahan. 

Mutta nyt kohti Munamägeä!



Mission Munamägi: Syksyn merkkejä

Huomenta jostakin päin Põlvan maakuntaa!

Etelä-Virossa kaura jo tuleentuu. Apua, onko kesä jo niin pitkällä?

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Mission Munamägi ekan päivän illassa

Iltapalapöydässä minua tuijotti ärsyttävästi käyttäytynyt venäjänkielinen humalikko, joka lopulta korotti ääntään ja tokaisi "saldejums!"

Minä siihen vastasin viroksi, että en puhu kyseistä kieltä. Saldejums on latviaa ja tarkoittaa jäätelöä. 

Mies vaihtoi itsekin viroon ja kysyi, mitä kieltä sitten lasteni kanssa puhun. Kerroin puhuvani suomea, johon hän vähän ajan päästä kommentoi "höpöhöpö". Sitten hän keskittyikin sylissään istuvaan naisystäväänsä. Kielitaitoinen kaveri. 

Mutta muuten on ollut mukavaa. Pühajärven rannassa pienen mäen päällä on Nuustaku Villa -niminen majatalo ja ruokapaikka, jossa kävimme iltapalalla. Ravintolalla oli kiva terassi, josta oli hienot näkymät yli Pühajärven. Kuvani terassilta on kovin onneton. 

Että saldejumsit teille vain! Huomiseen!

Mission Munamägi: Järvenrantalomailua



Etelänmatkaan kuuluu tietysti rantaelo. Järvi-Suomen kasvatin sydäntä lämmittää, kun lapset juuri plutivat Pühajärvessä. Olemme saapuneet Viron talviurheilumekkaan, Otepäälle. 

Mission Suur Munamägi


Johan tässä viikko oltiinkin kotona. Silloin päätin lujasti, että nyt ei liikuta hetkeen minnekään. 

No, lomareissuvarvas alkoi syyhytä ja päätimme nuorison kanssa tehdä lyhyen lomaretken etelään. Huomenna valloitamme Suuren Munamäen. 

Ajattelin laittaa näin kännykällä lyhyitä postauksia roadtripimme varrelta. 


Näissä kuvissa on Põhjakan kartano (www.pohjaka.ee), jossa kävimme matkalla syömässä. Siellä on yksi Viron parhaimmista ravintoloista. Suosittelen lämpimästi, jos matkaa Tallinnasta Tarttoon. Koiratkin ovat sinne tervetulleita, kuten kyltti osoittaa. 

Nyt etusormi kramppaa ja lasten jäätelöt alkavat olla syöty. Matka jatkuu. Tervetuloa Mission Munamäelle!

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Neekeri se on!

Tallinnassa tai ylipäänsä Virossa kohtaa aniharvoin mustaihoista ihmistä. Olen todennut, että katukuvassa näkemäni mustat vaikuttavat useimmiten Suomesta tulleilta turisteilta.

Kävin vaihteeksi taas Keskustorilla ostoksilla.  Tänään siellä sattui olemaan kokonainen perhe tummaihoisia. En tunnistanut heidän puhumaansa kieltään, mutta selvästikin he olivat lomamatkalla Virossa.

Mustaihoinen Tallinnan Keskustorilla on vähän kuin - niin, en edes tiedä mikä. Jokin hyvin epäodotuksenmukainen asia epätodennäköisessä paikassa.

Ja sen kyllä huomasi. Sitä tuijotuksen määrää. En jäänyt katsomaan, uskalsiko myyjä puhua matkailijaperheen rouvalle, joka katseli jotakin mekkoa.

Sen sijaan mieltä jäi pitkäksi aikaa kirvelemään teko, jonka satuin näkemään. Turistiperheen kohdalle tuli pientä väentungosta. Heistä koetti päästä ohi täkäläinen, keski-ikäinen rouva. Hän tuuppasi todella rumasti kulkutieltään pois turistiperheen noin 6 - 7-vuotiaan pojan. Angry Birds -paitaisen pikkumiehen ilme oli häkeltynyt, kun häntä tuupannut rouva sai tönäistyä edeltään tämän tummaihoisen esteen.

En ole hetkeen nähnyt mitään rumempaa. Tätä tapausta, Ukrainan ja Gazan tilanteita miettiessä sitä vain pähkäilee, miten ihmiset voisivat oppia sietämään toisiaan vähän paremmin.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Hääpäivä

Vietän tänään kymmenvuotishääpäivää. Ensimmäinen hääpäiväni leskenä. Koko avioelon aikana emme mieheni kanssa varmaan kertaakaan muistaneet hääpäiväämme. Joskus elokuussa aloimme aina ihmettelemään, että hups, taasko se meni. Tänä vuonna on tuntunut toisenlaiselta.

Olen tänään tehnyt kotihommia, nauttinut kesäsäästä ja tuijotellut seiniä. Mietiskellyt, miltä nyt tuntuu ja miltä pitäisi tuntua. Koko päivän on itkettänyt, mutta parkumiseen asti en ole selvinnyt. Itku ei yleensä tule silloin kun olettaisi. Puskista se iskee, pahalainen.

Häissämme pitopöydän näyttävin osa oli kokonainen, möyheäksi kypsennetty sika. Omena suussa ja kaikki. Nyt kun asiaa ajattelen, kyseessähän oli oikeastaan nyhtöpossu. Niin mureaksi ja suussasulavaksi oli Oskar-vainaa paistettu.

Niinpä valmistin tänään itse elämäni ensimmäisen kerran nyhtöpossua. Äsken sen revin riekaleiksi, ja nyt liha vielä paistuu hetken uunissa. Sikaa silputessa mietin, miten outoa on, että mieheni ei koskaan tainnut kuullakaan koko nyhtöpossutrendistä. Olisi kyllä tykännyt, se on varmaa.

Kohta teen possuvoileivän, nautin oheen lasillisen jotain hyvää ja ajattelen kiitollisia ajatuksia siitä, että minä sain elämääni melkein kymmenen vuotta erittäin onnellista avioliittoa.

Uu, se on La Muu

Ostin tänään hätäisesti puolivahingossa kaksi pakettia kovan hintaista jäätelöä.

Ei voi mitään - kukkaroa on pakko raottaa jatkossakin. Tallinnalaisen jäätelötehtaan La Muun jädä kolahti nasakasti kesäpäivän kahvihetkeen.

Ostin vaniljajäätelöä ja mangosorbettia. Vanilja maistui vaniljalle ja mango mangolle.

La Muu mainostaa olevansa Viron ensimmäinen luomujäätelön valmistaja. Hyvä niin. Kivaa on myös tietää, että voi syödä kotikaupungissaan tehtyä jätskiä. Lähiruuan fiilistä tuo sekin, että purkin pohjassa lukee, ketkä La Muun työntekijät ovat ko. jäätelösatsin tehneet. Näpsää markkinointia toki, ja sellaisenaan ihan mukava poikkeus jäätelöaltaiden syövereissä.



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Matkalla pohjoisessa

Olemme olleet tenavien kanssa neljä viikkoa Suomessa. Muutama juttu jäi mieleen.

- Autoilijat osaavat pitää etäisyyttä. Suomessa on niin leppeää ajella, ja kaikki etenevät kovin asiallisesti.

- 20 - 40-vuotiailla suomalaisnaisilla on silmiinpistävän paljon tatuointeja. Tässä on minusta todella tapahtunut muutos muutamassa vuodessa. Nilkassa, yläselässä ja olkapäässä on naisväellä jos jonkinlaista kiemuraa. Lisäksi suomalaisnaiset näyttävät käyvän samalla kampaajalla, joka leikkaa heille hyvin lyhyen tukan ja värjää kuontalon tummaksi (peilistäni katsoo kuvatun kaltainen olio).

Raumalla opin, että maailman keskipisteet ovat Rauma, Rooma ja Pariisi.
Onneksi ganaalikaupungin vesitornin luona oli myös kyltti kotiin. 

- Suomessa on kallista. Etelän turistia meinaa pyörryttää jäätelöiden ostaminen lapsiseurueelle. Kuinka Suomessa voi olla varaa elää?

- Suomessa on loistavaa asiakaspalvelua! Myyjät juttelevat leppoisasti, ja ovat aivan tavallisen ystävällisiä. Ei imelyyksiä tai tunkeilua, vaan normaalia hyväntahtoista ihmisyyttä. Arvostan. 


- Suomessa vähän jännittää. Pysäköinkö varmasti oikein? Enhän vain sotkenut systeemiä? Kuuluuko astiat viedä palautushyllyyn vai ei? Mulkoillaanko minua, jos nyt juon kahvin vähän liikaa tässä toisen terassin puolella? Suomessa kaikki on niin järjestyksessä ja säännönmukaista, että eteläisempään löysyyteen tottunutta hiukan hirvittää.  







perjantai 4. heinäkuuta 2014

Päiväkodissa Tallinnassa, osa 3: Opettajat ja ryhmäkoot

Virossa päiväkodin opettajat eivät ole "hoitotätejä", vaan heitä kutsutaan nimellä õpetaja tai kasvataja. Tykkään tuosta kasvattajasta, sillä sitähän he mitä suuremmassa määrin ovat. 

Olen käsittänyt, että suomalaisessa päiväkotiryhmässä opettajia/tätejä/kasvattajia voi olla aika monta.

Kuten ekassa tämän sarjan postauksessa kerroin, Tallinnassa on päiväkotipaikoista huutava pula. Niin on myös opettajista. Tai no, en ole tarkkaan ymmärtänyt, onko opettajista pula, mutta ainakaan heitä ei voida riittävästi päiväkoteihin palkata.

Tallinnalaisen päiväkodin kasvattajalle on aivan normaali tilanne, että hänellä on hoidossaan kerralla 20 lasta. Meidän päiväkodissamme tilanne on se, että opettajan lisäksi työvuorossa on aina myös "ruokatäti", joka auttaa opettajaa käytännön jutuissa, mutta varsinaisen kasvatustyön tekee vain tämä yksi kasvattaja. Yhdellä ryhmällä on kaksi opettajaa, jotka ovat töissä suunnilleen vuoropäivin.

Kyllä, tämä herättää kysymyksen turvallisuudesta. Miten kasvattaja paimentaa lapsilaumaansa, kun he lähtevät paikallisbussilla retkelle vaikkapa kaupungin keskustassa sijaitsevaan teatteriin tai kevätreissulle ulkoilmamuseoon?

Näille reissuille näyttää aina tulevan mukaan lisäksi joko toinen hoitaja tai ruokatäti. Eipä siinä silti liikaa aikuisia ole.

En silti jaksa olla huolissani lasteni turvallisuudesta. Olen nähnyt, kuinka tyynesti ja varmasti opettajat huolehtivat joukkonsa liikkeelle. Kersat opetetaan kävelemään jonossa. Pääluku tarkistetaan jokaisessa siirtymässä moneen kertaan. Höhellystä ei sallita. Minä en voi lastani kaikilta maailman murheilta varjella kuitenkaan, joten haluan luottaa, että kasvattaja selviää hommastaan.

Tietysti isot ryhmäkoot aiheuttavat sen, että kasvattajalla ei valitettavasti ole kovin paljon aikaa yhdelle lapselle. Rauhallisempaa menoa kaipaavalle tenavalle 24 lapsen ryhmässä oleminen päivästä toiseen on raskasta. Kaikesta tästä opettajat ovat kipeän tietoisia, mutta minkä he asialle voivat, kun kaupunki ei saa päivähoitoasiaa parempaan jamaan.

Arvatkaapa, mitä näille työn sankareille maksetaan? Työuran pituudesta riippuen kasvattajien kuukausipalkan alaraja on n. 700 eurosta 900 euroon. Ruokatädin minimipalkka on 380 euroa (tiedot täältä). En tiedä, kuinka moni meistä olisi valmis hoitamaan päivästä toiseen 20 lasta alle tonnin kuukausipalkalla. 

torstai 3. heinäkuuta 2014

Päiväkodissa Tallinnassa, osa 2: Yksityiset päiväkodit ja päiväkotimaksut

Tallinnan yksityisistä päiväkodeista tiedän vain vähän, koska lapseni eivät ole sellaista koskaan käyneet. Sen tiedän, että kaupungin päiväkotien kermaa lienee Naba-niminen päiväkoti, jossa monen tuntemani suomalaisperheen lapset ovat käyneet. He ovat kehuneet paikkaa varauksetta, ja varmasti Tallinnaan muuttoa suunnittelevan suomalaisperheen kannattaakin kysyä paikkaa täältä, jos ei aio asettua pysyvämmin Viroon ja hankkiutua tänne kirjoille.

Yksityisen päiväkodin hinta voi olla aika suolainen. Em. päiväkodin nettisivu kertoo, että yhden kuukauden hoitomaksu on 504 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on 3,50 euroa päivässä. Olen vakuuttunut, että rahalle saa vastinetta, mutta hinta on aika tavalla eri kuin kunnallisella puolella.

Kunnallisessa päivähoidossa kuukausimaksu on tällä hetkellä 37,63 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on vanhemmalla lapsella 1,68 euroa päivässä ja pienemmällä 1,53 euroa päivässä.

Voin oman kokemukseni perusteella todeta, että harvassa asiassa on ollut hinta-laatu-suhde niin kohdillaan kuin tallinnalaisessa kunnallisessa päiväkodissa. Tietysti päiväkodit ovat erilaisia tunnelmaltaan ja hurjasti riippuu siitä, millaiset opettajat lapsen ryhmässä on.

Meitä on onnistanut, ja lapsemme käyvät leppoisaa, tavallista päiväkotia, jossa opettajat ovat tavattoman positiivisia ja lämpimiä. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä ole suomalaisen silmiin kovin juhlavat, mutta minulle on herttaisen yhdentekevää, milloin eteisen muovimatto on vaihdettu, kunhan vain opettajat hoitavat hommansa. Ja he todellakin hoitavat.

Jos perheessä on esikouluikäisiä lapsia, vaihtoehtoja on Tallinnassa useampia. Tallinnan suomalaisessa koulussa on eskari. Samoin on Tallinnan kansainvälisessä koulussa sekä syksyllä 2013 aloittaneessa Eurooppa-koulussa. Ja kun nyt tässä tutustun asiaan, niin Eurooppa-koulussa näyttää olevan myös nursery eskarilaisia nuoremmille lapsille.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Päiväkodissa Tallinnassa, osa 1: Yleisiä asioita kunnallisista päiväkodeista

Lapseni käyvät tavallista kunnallista päiväkotia Tallinnassa. He aloittivat päiväkotitaipaleensa toissasyksynä päiväkodissa Mustamäen kaupunginosassa. Kun muutimme, päiväkoti vaihtui Lasnamäelle.

Minulta kysytään usein, millaista virolaisissa päiväkodeissa on ja miten lapsen sinne saa. Koetan muutamassa postauksessa selvittää päiväkoteihin liittyviä asioita sen verran kuin osaan. Muistutan, että lapseni eivät ole koskaan käyneet suomalaista päiväkotia, joten en voi suomalaiseen meininkiin verrata. Suomalaista päiväkotia kaivattaisiin Tallinnassa kipeästi. Kuka tulisi perustamaan?

Ensinnäkin: Tallinnassa on kunnallisista päiväkotipaikoista huutava pula. On tavallista, että perhe laittaa vielä syntymättömän lapsensa päiväkotijonoon ja toivoo saavansa paikan sitten, kun lapsi on kolmevuotias. Periaatteessa kaupungin pitäisi pystyä tarjoamaan päivähoitoa kaikille, mutta kun paikkoja ei ole, niin ei ole. Hoitopaikkojen puute on jatkuva teema (kunnallis-)politiikassa, mutta mitään ihmetekoja ei asian suhteen ole tapahtunut.

Ongelma on myös se, että jos muutat kaupungin sisällä (kuten me reilu vuosi sitten), päiväkotipaikka ei automaattisesti seuraa. Eli joudut uudestaan jonoon. Tämä aiheutti minulle vuosi sitten unettomia öitä, jonka ratkaisin siten, että marssin kaupungin opetusvirastoon ja ilmoitin, että nyt tarvittaisiin hoitopaikka. Ja löytyihän se. Tykkää siitä tai ei, Viro on maa, jossa mikään ei ole mahdollista, mutta kaikki kyllä järjestyy.

Meillä on käynyt hyvin. Kumpikin lastemme päiväkoti on ollut erinomainen. Nykyiseen lasnamäkeläiseen päiväkotiin paikka järjestyi lopulta varsin helposti ja siellä tuntuu paikkoja olevan. Lasnamäki on venäjänkielinen kaupunginosa, josta vironkieliset muuttavat pois. Venäjänkieliset tietenkin haluavat lapsensa venäjänkieliseen päiväkotiin. Meidän päiväkotimme on täysin vironkielinen, joten paikka viroa puhuville lapsilleni irtosi vaivatomammin. Keskustan päiväkodeissa jonot lienevät kaikkein hurjimmat.

Tallinnan opetusviraston sivuilta löytyy lista kaupungin päiväkodeista. Siellä ovat listattuna myös yksityiset päiväkodit ("eralasteaed").

Aloitetaanpa tällä. Seuraavassa postauksessa asiaa yksityisistä päiväkodeista, joka lienee monille expat-perheille yleisempi vaihtoehto. Myöhemmin kirjoittelen mm. siitä, mitä lapset päiväkodissa oikein touhuavat, mitä siellä syödään ja mitä lysti maksaa.